Masentavaa, että (ainakin toistaiseksi) aina kun lukee jostain lähipiiristä löytyvästä sairaudesta tulee väistämättä mieleen ennemmin tai myöhemmin että ”Oh shit”.  Etenkin jos tautia sairastava tietää erinomaisesti mitä, miksi ja miten pitäisi tomia. Eikä silti tee niin. Mummoni esimerkiksi oli lähes närkästynyt, kun hänelle oli ehdotettu seniorien tuolijumppaa. Olin hämmästynyt jo pelkästään siitä, että pikkukylän rajallisista resursseista edes irtoaa mahdollisuus moiseen. Vielä häämsätyneempi olisin kyllä ollut, jos hän olisi tarttunut tilaisuuteen. Todennäköisesti olisin vasta siinä vaiheessa alkanut epäilemään, että mummo on oikeasti todella kipeä. En alkanut vääntämään siitä, kuinka tärkeää olisi etenkin vanhemmalla iällä pitää jatkuvasti huolta liikuntakyvystään. Askeleen lyhetessä ”leivänmurut linnuille” löytyvät yhä lähempää ulko-ovea, mutta ajattelen että minun panokseni resursseja tukevalla otteella on se, että nakkelen ne siellä käydessäni kaikessa hiljaisuudessa kauemmas, jotta mikki & co eivät keksi tulla sisältä asti hakemaan lisää. Vaikka olen tuntenut mummoni käytännössä koko elämäni, en vieläkään keksi yhtään ainoaa tapaa ehdottaa hänelle muuta kuin hyötyliikuntaa edes suunnilleen positiivisessa valossa.

Sisätautien lukeminen on ollut mielenkiintoista, mutta aika on todella ollut kortilla. Eräs tuttavani oli hyvin ihmeissään luettavien kirjojen määrästä, joten pikainen ja suuntaa antava listaus siitä, mitä viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut: Ihmisen anatomia ja fysiologia, sama kirja 380 sivua ruotsiksi ja 400 sivua suomeksi eli 780 sivua yhteensä. Perushoito 330 sivua, luettu 2,5 kertaa (parin kuukauden aikana) eli yht. 800 sivua.  Sairaalahygienia, suomeksi kirjoitettu kirja 700 sivua ja ruotsiksi 300 sivua = tonni tuli täyteen.  Mikrobiologia 390 sivua, luettu vajaa kaksi kertaa eli noin 550 sivua ja aikaa meni aika tarkkaan se 27h ja suurimmaksi osaksi viikon aikana. Sisätautikirja olisi 632 sivua, eikä ihan kaikkea edes tarvitse lukea, mutta en ehdi lukea sitä millään. (Kirurgian kirja vielä edessä, sivuja 417). Silmäily ja ”tuurilla ne suuretkin laivat seilaavat”-metodi on johtanut siihen, että yritän ymmärtää sydämen vajaatoiminnan, metabolisen oireyhtymän, diabeteksen, reuman, hypo- ja hypertyreoosin johtavat tilat, oireet, diagnosoinnin ja hoidon/ennusteen. Diabeettisen nefropatian olin opetellut toisen kurssin yhteydessä (omavalintainen tiivistelmä) ja hyposfyysin adenooman omasta mielenkiinnosta ja pankreatiitin sattuman/kohtalon mielivaltaisen käänteen vuoksi, joten niiden pitäisi olla vielä sen verran muistissa, että jos niitä kysytään niin tietoa löytyy. Haulikkotekniikka voi osua pahasti ohi, mutta valitettava tosiasia ainakin omalla kohdallani on, että muutaman kuukauden päästä en muista edes niitä hyvin luettuja ja opeteltuja asioita, elleivät ne jossain yhteydessä kertaudu. Sisätaudeissa sivutaan infektioita ja käydään paljon läpi anatomiaa, joten aiemmin opeteltu (ja kertaalleen jo unohdettukin) on helpompi palauttaa mieleen. Muutenkin olen yrittänyt hahmottaa suomalaisten kansantauteja tuttavapiirin sairauksien kautta. Asiat jäävät ehkä paremmin muistiin, jos on jotain konkreettista ja mahdollisesti jopa mukana elettyä, johon sitoa se.

 

Loppukevennyksenä vielä tikusta asiaa:

Osallistuvana vanhempana päätin eilisen askartelun aikana itsekin koristella pajunoksan teemaan sopivasti (kantasoluluovuttajarekisterin hoitaja lupasi perjantaina laittaa kudostyyppitietoni postitse ja SPR pyörii edelleen mielessä).

Mustat pääsiäiskissat loistivat kuvan oton aikana poissaolollaan, joten tyydyin stunttiin.  Virpojatkin jättivät käymättä, mutta sehän tarkoitti vain enemmän marianneja mulle eli loppusaldo varsin ilahduttava. 

 

3538.jpg

Disclaimer: Pajun oksat amputoitiin tahallisesti, mutta sentään terävällä veitsellä. Kuvaajan verensokeria nostettiin tuottamuksellisesti ja turhaan, mutta hyvillä mielin.