Vielä eilen illalla mielessä pyöri se, miten jollain tasolla sain aika raastavan ja konkreettisen muistutuksen siitä, millaisia omankin elämän viimeiset ajat saattavat olla. Sängyssä oleilu on ihanaa jos sen voi valita vapaaehtoisesti, mutta jos vaihtoehtona on korkeintaan istumaan kohottautuminen hetkeksi niin tilanne on aivan toisenlainen. Osastolla on erittäin paljon apuvälineitä, kuntoutusvälineitä, fysioterapeutteja ja potilaan omia resursseja korostava toimintatapa. Moniammatillinen henkilökunta (sairaanhoitajat, lähihoitajat, fysioterapeutit, lääkäri ja laitoshoitajat) osastolla ja sen ulkopuolelta (sosiaalityöntekijä, kotihoidon työntekijät jne.) tekee yhteistyötä potilaan parhaaksi. Silti se on osasto. En tosiaan tarkoita tällä sitä, että kotona loppuun asti sinnittely olisi paras vaihtoehto, päinvastoin. Viime aikoina on viimein herännyt keskustelua siitä, että vaikka kotona loppun asti asumista pidetään ideaalina ei edes kolme kertaa päivässä käyvä kotiapu välttämättä pysty tarpeeksi tukemaan vanhuksen turvallista arkea. Jos kroppa ja muisti alkavat pettää, eikä elämästä kotona tai palvelutalossa enää tule mitään ei realistisesti katsoen ole parempia vaihtoehtoja olemassakaan. Täydellisessä maailmassa kukaan ei tietenkään kärsi kivuista, toimintakyvyn menetyksestä tai yksinäisyydestä, mutta se taitaa olla mahdollista vain rinnakkaisuniversumissa... Tai ehkä vaaditaan jopa rinnakkainen multiversumi, ennen kuin moinen toteutuu.
Jos nyt soten ja kaikkien sitä seuraavien katas... uudistusten jälkeen edes pääsee minnekään sitten, kun asia viimein on ajankohtainen. Olisi ehkä syytä joko elää niin terveellisesti, että kropalla olisi mahdollista kestää viimeiseen käyttöpäivään asti toimintakykyisenä tai sitten niin kuluttavasti, että jotain elintärkeää poksahtaa kerralla niin nopeasti ja peruuttamattomasti, ettei mitään ole enää tehtävissä. Ennaltaehkäisy olisi niin paljon helpompi ratkaisu, mutta yleensä jotain tiettyä asiaa osaa arvostaa vasta, jos sen menettää. Terveys on meille suunnilleen itsestäänselvyys ennen kuin menettää.
(Päivän kuva: Barbie on parkkeerannut kepparinsa tulppaanimaljakkoon)
Tänään on onneksi uusi päivä ja ajatukset vähemmän synkät. Työvuorossa sai todellakin tehdä töitä ja aika kului kuin siivillä. Aamuvuoroon nouseminen ei kyllä ole vahvuuteni, joten päivä alkoi hieman haasteellisemmin; torkuin bussissa ja havahduin vasta kilometrin päässä oikeasta pysäkistä. Onneksi oli hyvin aikaa eli en myöhästynyt ja sain samaan rahaan aamulenkinkin.
Pääsin mm. harjoittelemaan Pegasokseen kirjaamista, puhdistamaan ja hoitamaan suurta haavaa, tekemään tilausmerkintää hoitotarvikkeesta, puhumaan potilaan ja omaisen kanssa ruotsia ja mittaamaan verenpainetta. Mukava hetki oli myös se, kun yksi potilas pääsi lähtemään kotikokeiluun. Parhaassa tapauksessa hoitojakso päättyykin näin.
